Vain valheitako?
Avaan taas sähköpostini jännittyneenä.
Olisiko sinne tänään tullut uutta postia.
Käteni tärisevät ja sydän pamppailee.
Näytöllä näkyy neljä uutta viestiä.
Voi kun edes yksi olisi sellainen kuin toivon!
Viesti joltakulta yhtä yksinäiseltä jolle voisin tarjota sitä mitä hän niin kipeästi kaipaa.
Ja hän lievittää minun himoani ja haluani.
Onhan niitä tullut ennenkin, ajattelen surullisena.
On luvattu kaikkea maan ja taivaan väliltä.
On kerrottu kauniita asioita.
On vannottu ikuista ystävyyttä.
On sanottu rakastavansa.
Vaan sitten onkin paljastunut
ettei hän ollut mies lainkaan,
ettei hän osannut rakastaa,
että hän halusi itselleen vain leikkikalun,
että hän halusi vain satuttaa.
Niin, ajattelen surullisena.
Joka kerta olen hetken aikaa uskonut heidän valheisiinsa.
Vaikka varoituskellot ovat soineet niin että tärykalvot särkyvät ja
vaikka ennemerkkejä on näkynyt niin paljon että niihin meinaa kompastua.
Sydän on halunnut uskoa koska tarve ja kaipuu on ollut niin kamalan suurta.
Aivoilla ei ole siinä vaiheessa mitään virkaa.
Luen viestejä taas kerran toiveikkaana.
En enää edes muista epäilyksiäni.
Jospa sieltä nyt löytyisi se jonka kanssa voisin tulla kokonaiseksi.
Ja taas kerran uskon jonkun kirjoittamat valheet.
