Onko ihminen sitä miltä näyttää?
Kahvilassa on ruskeat pöydät ja niillä punaruudulliset liinat.
Jokaisella pöydällä on pieni maljakko jossa on keltaisia narsisseja.
Värit riitelevät silmissäni. Olisivat laittaneet niihin edes punaisia tulppaaneja, huomaan ajattelavani ärtyneenä.
Lähes jokaisessa pöydässä istuu ihmisiä.
Nurkassa on vapaana yksi pöytä ja minä istun sinne.
Tuttavani ei ole vielä tullut joten katselen ympärilleni.
Oven luona olevassa pöydässä istuu vanha pariskunta.
Nainen puhuu kiihkeästi miehelle.
Miehellä on nähtävästi huono kuulo, sillä nainen kumartuu jatkuvasti lähemmäs kun sanoo jotakin.
Mies ei edes katso naista vaan hörppii vakavana kahviaan.
Nainen ei siitä välitä vaan jatkaa yksinpuheluaan.
Seuraavassa pöydässä istuu nuori nainen ja venhemman näköinen mies.
Nainen selittää jotakin kauan miehelle. Hänen kätensä liikkuvat puheen tahtiin.
Mies kuuntelee kiinnostuneen näköisenä.
Ajattelen heidän olevan isä ja tytär.
Mies painaa kätensä naisen kädelle ja silittää sitä pitkään.
Hyvin hellästi.
Ei, minä ajattelen, he ovatkin rakastavaisia.
Toisessa pöydässä istuu yksin liikemiehen näköinen keski-ikäinen mies.
Hän puhuu jatkuvasti puhelimeensa ja näyttää niin kovin vakavalta.
Hänen otsansa on rypyssä ja hänen suunsa näyttää siltä kuin se ei hymyilisi koskaan.
Seuraavassa pöydässä istuu nuorisoa.
Nauravia ja juttelevia tyttöjä ja poikia.
Yhden tytön hiukset ovat vihreät.
Ne näyttävät ihan rairuoholta, ajattelen ohimennen.
He näyttävät niin huolettomilta ja iloisilta.
Taaimmaisessa pöydässä istuu mies ja nainen.
Suunnilleen samanikäiset.
He näyttävät hyvin jäykiltä.
Ihan kuin eivät yhtään tuntisi toisiaan.
Kumpikin sormeilee hermostuneesti kahvikuppiaan ja kummankin kasvoilla on jännittynyt hymy.
Välillä miehen silmät vaeltavat alaspäin naisen vartalolla.
Nainen ei tiedä minnepäin katselisi.
Ja sitten olen minä.
Tuttavani ei ole vieläkään tullut enkä saa häntä kiinni puhelimellakaan.
Ketä minä odotan.
Osaisitko yhtään arvata?
